Asia, joka on varmasti jokaiselle todella tärkeää. Omalla tavallaan vielä tärkeämpää pitkäaikaissairaalle. Vaikka sairauden saisi remissioon lääkkeillä, sillä sairaudella on silti omat vaikutuksensa kehoon. Nämä asiat tietenkin riippuvat paljon myös, mistä sairaudesta, ja sen vaikeusasteesta. Mulla ehdottomasti hankalin sairauksista on fibromyalgia. Se aiheuttaa tosiaan kroonista kipua, ja mm. vaikeuksia unen kanssa. Siinä hermosto on herkistynyt liiaksi, ja onhan se mun hermoston ylikierrokset olleet havaittavissa mittauksissa. Että ihan tutkitustikin asia on noin.. 😅
Kuitenkin fibromyalgia on samalla sairaus, jota tuskin muut näkee päällepäin musta. Ellei nyt tietty silmäpusseja lasketa, jos oon nukkunut liian vähän tai huonosti.. 😆 On se mulle itsellekin ollut opettelua, että oikeasti muistaa kuunnella kehoaan, ja että vaikka kivut on aikas hyvin hallinnassa, kiitos lääkkeettömien että lääkkeellisten keinojen, niin ei se kokonaan ole pois. Se kivun tunne, kun tähän tiettyyn tasoon on tottunut, niin sanoisin sen olevan enemminkin jäykkyyttä, ja että vaikkapa nivelet tuntuu, niiden olemassa olo siis. Vaikken mä tunne sitä sinänsä ehkä kipuna, se on kuitenkin keholle sitä, ja vaikuttaa stressinä hermostolle. Sisäisenä stressitekijänä. Saatikka kun otetaan mukaan tuo mun selkä, joka oikeasti aiheuttaa kipua, vaihtelevasti, mutta kuitenkin, niin.. Se sisäinen stressitekijä siellä syö mun jaksamista. Sekä mä melkein väitän, että osaltaan vaikuttaa myös ruokahaluuni, ja selittää sitä, miksi päivällä ei ees oikein ole nälkä, ainakin jos syö kunnon aamiaisen, lounaan ja välipalan, niin neljäs ateria tuntuu aivan liialta. Ainakin järkevään aikaan päivästä, mutta sitten kun ottaa iltalääkkeensä, jossa on oikeastaan kaikki kipulääkkeeni, niin vähän ennen nukkumaan menoa olisi sitten jäätävä nälkä. Siihen tietenkin vaikuttaa myös se isona, että kun ei oo tullut tarpeeksi kaloreita kulutukseen nähden, niin nälkä hiipii, mutta väitän, että myös se kipu osaltaan siellä vaikuttamassa. Tosiaan, että päivällä ruokahalu on vähän mitä on, kun illalla keho saa kipulääkkeensä, niin se helpottaa kehon oloa ja nälkäsignaaleillekin tulee enemmän tilaa. Siksi aionkin tässä tehdä vähän kokeiluja, auttaisiko tilannetta se, että yhden lääkkeen kanssa jaan annoksen aamulle ja illalle, toiseen vähän lisää annosta. Mulla on lupa ihan lääkäriltä säätää annosta tuosta jälkimmäisestä, koska tiedän mikä on maksimiannos päivässä ja kyseessä tosi tuttu lääke mulle. Kun on lääkäri, joka luottaa muhun, ja mä siihen, niin nää lääkeasiatkin menee tosi kivasti, sieltä tulee se luotto, että ymmärrän annokset & mikä lääke auttaa mihinkin.
Eksyin vähän aiheesta ehkä, mutta toisaalta, liittyyhän tuokin osaltaan pystyvyyden tunteeseen. Ainakin se, kun on toimiva kipulääkitys, kiitos tt-lääkärini, niin esimerkiksi salilla käynti tuon selän kanssa onnistuu, ja salille pääsy, sekä pari tosi hyvää voimatreeniä, jotka auttaa selkääni, niin kummasti se auttaa myös pystyvyyden tunnetta. Kipulääkkeet mahdollistaa liikunnan, liikunta mahdollistaa lääkkeettömät hoitokeinot niin nyt tuolle selälle, kuin yleensä ottaen mun kipuihin. Kivunhallinta tuo pystyvyyden tunnetta.
Toisaalta, etenkin kipu on asia, joka ei aina mene todellakaan loogisesti. Se myös välillä syö pystyvyyden tunnetta, ja pahasti. Viikonloppuna salilla kaikki muut liikkeet oli tosi hyväksi selälle, mutta kun raahasin painavaa penkkiä, siitä selkä ei pitänyt ollenkaan. Se tykkäsi kyttyrää jo siitä, kun kolmena päivänä viime viikolla istuin bussissa, siksi se on arempi yleensä ottaenkin. Lääkärikin meinasi, että voin yrittää työntekoa juuri siitä syystä, kun oon etänä, eli ei tarvitse istua sitä tuntia bussissa, joka heiluu ja tärisee. Pointti on se, että siinä tulee sellaista ns. hallitsematonta liikettä selälle, kun taas jos mietitään vaikkapa salilla liikkeitä, selkä ja keskivartalo on hallinnassa, vaikka tuleekin painoa aika paljonkin jaloille jne.
Kehoni on samalla se isoin haasteeni, kun puhutaan pystyvyydestä, koska ei sairaudet, vaikka miten menee lääkkeet niihin + lääkkeettömät keinot, voi olla vaikuttamatta. Tietenkin myös ne lääkkeet vaikuttaa kehoon. Oon pystyvyyden kanssa välillä kipuillut sen kanssa, kun menee aikas paljon lääkkeitä, että pitäisihän tässä pystyä olla ilman niitä, ja hoitaa itseään liikunnan, ravinnon, unen ja palautumisen kanssa, ja se kipuilu tulee kyllä siitä, kun käyn lukemassa tiettyjen somevaikuttajien juttuja. Krooninen kipu on malliesimerkki asiasta, jossa mielellä on aivan mielettömän iso rooli. Omat tiedostamattomat ja tiedostetut uskomukset vaikuttaa kipuun, siihen vaikuttaa miten on nukkunut, miten on syönyt, siihen vaikuttaa miljoona kaksi asiaa. Ymmärrän, että kehoni kipuilu kertoo mulle jostain aina, esimerkiksi jos on stressi päällä vähän turhan kovin, tai on nukkunut miten sattuu, tai syönyt miten sattuu. Mä kuitenkin koen noiden somevaikuttajien viestin asioista niin, että jos käytät lääkkeitä, oot jotenkin heikko. Sellainen 'hoida kaikki sairautesi ilman lääkkeitä' ihannekuvan luominen saa mulle riittämättömyyden tunteita. Tietyissä asioissa myös turhautumista. Mä tiedän, oon kokeillut, mitä käy jos oon pari viikkoa ilman reumalääkettäni, mun nivelet alkaa tulehtua. Se, että valitsen lääkkeen käytön, pitää muo työkykyisenä että yleensä ottaen pystyvyyden tunnetta yllä. Reumani vaikuttaa vähän olevan sitä muotoa, joka ilman lääkitystä söisi niveleni niin, että en kävelisi enää kun tarpeeksi aikaa kuluisi. Mun isoisoäidillä reuma söi jalat niin pahasti, että hän ei pystynyt kävelemään 10 vuoteen. Kipulääkkeeni puolestaan pitävät kipua sillä tasolla, että pystyn liikkua, treenata sekä tietenkin tehdä töitä ja tätä rataa. Kun pystyn liikkua, saan kehooni treenin jälkeen olon, missä se jäykkyys, nivelien tuntuminen helpottaa selvästi. Ilman lääkkeitä itkisin kivusta sikiöasennossa pystymättä tehdä paljoa mitään. Musta se ei ole heikkoutta, vaan itsestään huolen pitämistä, kun auttaa kehoa ees jossain määrin kivun kanssa pärjäämiseen.
Somevaikuttajan, joka ei esimerkiksi ole kokenut kroonista kipua, on
helppo sanoa, että meditoi, hengitä kivun läpi ja mitä näitä onkaan. Nuo
varmasti auttavat, kyse ei ole siitä, ettenkö ymmärtäisi pointtia
esimerkiksi mindfulnessin käytössä kivussa apuna. Ymmärrän, ja oon
kokenut sen avun, mitä siitä voi saada. Pointti on se, että jos et ole
elänyt kroonisen kivun kanssa, ei sitä oikeasti silloin täysin ymmärrä.
Mulla ei oo kolmeen vuoteen ollut kivutonta päivää, ja silti porskutan
mennä. Se ajatus saa mut tuntemaan itseni vahvaksi, kykeneväksi, että
huolimatta kivusta, mä meen eteenpäin. Pienin askelin, mutta eteenpäin.
Oon mä aika badass, kaikista terveyshaasteista huolimatta! 😎💪
Pystyvyyden tunnetta syö myös se, että sut kylmästi vaan pudotetaan pois ryhmästä, hieman heiveröisien perusteiden kera. Onko liikaa pyydetty, että heidän suunnaltaan heruisi enemmän ymmärrystä siitä, miksi musta tuntuu niin paskalta kyseinen asia? Ilmiselvästi on, sen olen huomannut. Kertoo myös siitä, ettei muo arvosteta, olen ollut joku riippakivi niille. Haluttu varmistaa vain oma perse, ei väliä musta.
Onneksi on myös ihmisiä, jotka ymmärtävät arvoni, arvostavat muo juuri sellaisena kuin olen, ja ovat mun puolella.. 💗
