Kehonkuva & sen haasteet

Yhteiskunta, ja kuva, mitä se antaa ns. oikeanlaisesta kehosta, oikeanlaisesta ulkomuodosta. Se on todella kapea, ja perustuu todella paljon tietynlaiseen valheelliseen kuvaan, millainen kehon pitäisi olla. Photoshopataan mallien vartalot pienemmiksi, tasoitetaan ihon epätasaisuudet, jopa kainalot photoshopataan, että ne näyttäisi sileiltä ja täydellisen karvattomilta, ja virheettömän värisiltä. Instassa miehet ohjaa liikkeitä, miten alavatsan saa litteäksi. Kuitenkin naisilla on aina vähän alavatsaa, vaikka olisi miten laiha, koska no. Naisilla on kohtu. Täysin anatominen asia, jolle ei oikein voi mittään. 

Oon miettinyt näitä asioita aika paljon, joskus enemmän, joskus vähemmän. Viimeisin, joka sai ajatukseni raksuttamaan, oli se, kun mulle sanottiin pinnallisesta hengityksestäni treeneissä, ja että saa hengittää ihan kunnolla. Asia, jonka teen varmasti tosi paljon alitajuntaisesti, hengitän pinnallisesti. Muutama vuosi sitten kun mulle tehtiin FESS noihin poskionteloihin, niiden laitteet alkoi huutaa ja hoitaja sanomaan, että hengitä. Mielestäni hengitin kyllä, mutta niin pinnallisesti, että sain jo laitteet huutamaan. Oon ollut jopa fysioterapiassa mun liikahengityksen ja pinnallisen hengityksen takia.. 😅 Kun menen kotipaikkakunnallani salille, aivan varmasti hengitän pinnallisesti, että välillä pidätän hengitystä, ilman että aina sitä tajuan edes. Etenkin, jos joku muukin on siellä salilla. Kuten yleensä on, yksin siellä saa olla varmaan vain joko tosi myöhään tai tosi aikaisin aamusta.. 😉 Olen myös useamman kerran katsonut, nyt kun paino laskee hitaasti, mutta varmasti, että osa treenivaatteista on oikeasti liian säkkejä, ja saa mut näyttämään isommalta. Ei siinä nyt silleen mitään. Mutta siis, mulle on silti kynnys laittaa treenipaita, jossa voi nähdä mun vatsan muodon. En oo todellakaan vielä siellä asti, että treenaisin pelkkä treenitoppi (urheiluliivit) päällä ja korkeavyötäröiset legginsit jalassa. Ehkä joskus. Oon miettinyt miksi. Pystyn kyllä listamaan jo ison määrän syitä, jotka liittyy ihan vain mun omiin, vähän haitallisiin uskomuksiin itsestäni. Samalla se, mitä yhteiskunta viestii näissä asioissa, että se näkyy saleilla asti, eniten mä siellä oon nähnyt joko lihaksikkaita janttereita tai/ja näitä nuoria tyttöjä, jotka on luonnostaan jo todella laihoja. Mä en oikein mee kumpaakaan laariin noista.
Paino on asia, joka aiheuttaa eniten häpeää. Miksi näin on? Koska liian monesti ylipainoisista oletetaan ja stereotypitetään, että silloin on laiska ja saamaton, omaa syytä koko homma. Ei nyt ihme, että ihmiset sitten häpeävät painoaan, kun yhteiskunta syytää tota moskaa koko ajan. Ajatellaan, että laiha = terve ja ahkera, ylipainoinen = laiska ja sairas. Noi asiat ei TODELLAKAAN ole noin. 

Mulla ensimmäisen kerran paino nousi tasan kortisonikuurien takia. Söin kipuihin, joihin se kortisoni ei kyllä ees auttanut, korkeintaan plasebona, isoa annosta kortisonia. Paino lähti nousuun raketin lailla, ja painoa tuli yli 20 kg todella lyhyessä ajassa. Samalla se kortisoni teki luistani reikäjuustoa. Painoni lähti laskemaan sitten kyllä yhtä nopeasti, kun aloitin Centerillä. Joskin se laski liian nopeasti, koska. No

siis, voisin sanoa, että se vaan laski, ei mun tarvinnut kovin paljoa todellakaan katsoa mitä laitoin suuhuni. Sekä söin liian vähän kyllä silloin. Liian vähän syöminen on jäänne opiskeluajoiltani, kun opetin itselleni huonon tavan, syön liian vähän. Ei siinä pysynyt pää perässä, että olisi oikeasti joutunut miettimään, mitä suuhuni laitoin. Toisella kertaa kun paino tuli takaisin, niin siinäkin oli osallisena lääkkeet. Nostivat ruokahalua, että sivuvaikutuksiinsa kuului painon nousu. Sekä kun reumalääkkeeni altistaa kolesterolin nousulle, sekin nousi samaan aikaan ihan liian ylös. Lopetin ne lääkkeet (paitsi reumalääkettä), painon nousu loppui. Nyt se on tullut alas aika hitaasti, ja oon omalla toiminnallani saanut sitä junnamaan paikallaan, eli syömällä liian vähän. Silti, parempi tällä tapaa, koska nyt olen oikeasti joutunut miettimään, että pystynyt havainnoimaan, miten painoni käyttäytyy riippuen mitä, ja kuinka paljon syön. Tajunnut ravinnon todella suuren vaikutuksen siihen. Liikunta ja treeni ei yksinään painoa vähennä. 

Painan nyt jotain noin 80 kg. 15 kg normaalipainoon, reilu 20 kg siihen mitä kehonkoostumusmittaus mulle ehdottelee. Oon silti paljon enemmän sinut kehoni kanssa, kuin olin 20 kg kevyempänä. Nään kuvia Facebookin muistoissa, missä oon sen 60 kg, ja sattuu vähän sydämeen, kun tiedän, miten tyytymätön olin silloin kehooni. Liikuntasuhde, unen arvostus ja syöminen olivat aivan päin persettä näin suomeksi sanottuna silloin. En ollut tervettä nähnytkään silloin, ja esimerkiksi toissapäivän kuvissa, reuma se siellä jo muhi oikein huolella, kun näin jälkikäteen miettii. Marraskuussa 2015 se vasta diagnosoitiin, enkä todellakaan miettinyt reumaa, eikä lääkärikään, ennen tuota marraskuuta. Koko sanan terveys merkitys, se on muuttunut paljon mulla. Kyllä, mulla on sairauksia, pitkäaikaissairauksia. Kuitenkin oikeastaan kaikki on hyvässä hallinnassa, fibronkin oikuttelut kuitenkin rauhoittuu, kun esimerkiksi saan hyvät yöunet alle. Jaksan paljon paremmin kuin aikaisemmin, stressinhallinta on paremmassa hapessa. Vaikka unen kanssa aina välillä taistelen, kiitos fibron, nukun silti paljon paremmin kuin aikaisemmin. Sama ruuan kanssa. Liikunta sujuu oikein mainiosti, tietenkin haasteet unen ja ruuan kanssa välillä siihen vaikuttavat. Etenkin jos menen nukkumaan liian vähän, niin. Fibromyalgia ei sitä katso pitkään hyvällä.. 😝 Olen silti terveempi kuin aikaisemmin. Terveys ei ole sairauden puutetta mun mielestä. 

Samalla sairauden tuomat ennakkoluulot. Viimeisimmän työpaikkani proffa yliopistolla, aivan jäätävät ennakkoluulot. Kun sen jotenkin aistin, kroppa meni järkyttävään, krooniseen stressitilaan, joka nyt ei ainakaan asioita auttanut. Että vaikka itse pystyn tehdä paljon jaksamiseni eteeen, uni, ravinto ja liikunta, niin jos työpaikka aiheuttaa kroonista stressiä, niin.. 😩 Nää asiat toimii kuitenkin vuorovaikutuksessa keskenään.

Summa summarum, tää yhteiskunta on näissä asioissa välillä todella syvältä. Onneksi kuitenkin samalla itse oon kohdannut vain yksittäisiä ihmisiä, jotka on omaksuneet nää yhteiskunnan normit vähän turhan hyvin itsellensä. Olen saanut paljon pystyvyyden ja osaavuuden kokemuksia liikunnassa, paino ei ole se ykkösasia enää mulle, ja olen paljon enemmän sinut kehoni kanssa. Kiitos siitä kuuluu mahtaville ihmisille, joita mulla on ympärilläni.. 💚

Pystyvyys

Asia, joka on varmasti jokaiselle todella tärkeää. Omalla tavallaan vielä tärkeämpää pitkäaikaissairaalle. Vaikka sairauden saisi remissioon lääkkeillä, sillä sairaudella on silti omat vaikutuksensa kehoon. Nämä asiat tietenkin riippuvat paljon myös, mistä sairaudesta, ja sen vaikeusasteesta. Mulla ehdottomasti hankalin sairauksista on fibromyalgia. Se aiheuttaa tosiaan kroonista kipua, ja mm. vaikeuksia unen kanssa. Siinä hermosto on herkistynyt liiaksi, ja onhan se mun hermoston ylikierrokset olleet havaittavissa mittauksissa. Että ihan tutkitustikin asia on noin.. 😅

Kuitenkin fibromyalgia on samalla sairaus, jota tuskin muut näkee päällepäin musta. Ellei nyt tietty silmäpusseja lasketa, jos oon nukkunut liian vähän tai huonosti.. 😆 On se mulle itsellekin ollut opettelua, että oikeasti muistaa kuunnella kehoaan, ja että vaikka kivut on aikas hyvin hallinnassa, kiitos lääkkeettömien että lääkkeellisten keinojen, niin ei se kokonaan ole pois. Se kivun tunne, kun tähän tiettyyn tasoon on tottunut, niin sanoisin sen olevan enemminkin jäykkyyttä, ja että vaikkapa nivelet tuntuu, niiden olemassa olo siis. Vaikken mä tunne sitä sinänsä ehkä kipuna, se on kuitenkin keholle sitä, ja vaikuttaa stressinä hermostolle. Sisäisenä stressitekijänä. Saatikka kun otetaan mukaan tuo mun selkä, joka oikeasti aiheuttaa kipua, vaihtelevasti, mutta kuitenkin, niin.. Se sisäinen stressitekijä siellä syö mun jaksamista. Sekä mä melkein väitän, että osaltaan vaikuttaa myös ruokahaluuni, ja selittää sitä, miksi päivällä ei ees oikein ole nälkä, ainakin jos syö kunnon aamiaisen, lounaan ja välipalan, niin neljäs ateria tuntuu aivan liialta. Ainakin järkevään aikaan päivästä, mutta sitten kun ottaa iltalääkkeensä, jossa on oikeastaan kaikki kipulääkkeeni, niin vähän ennen nukkumaan menoa olisi sitten jäätävä nälkä. Siihen tietenkin vaikuttaa myös se isona, että kun ei oo tullut tarpeeksi kaloreita kulutukseen nähden, niin nälkä hiipii, mutta väitän, että myös se kipu osaltaan siellä vaikuttamassa. Tosiaan, että päivällä ruokahalu on vähän mitä on, kun illalla keho saa kipulääkkeensä, niin se helpottaa kehon oloa ja nälkäsignaaleillekin tulee enemmän tilaa. Siksi aionkin tässä tehdä vähän kokeiluja, auttaisiko tilannetta se, että yhden lääkkeen kanssa jaan annoksen aamulle ja illalle, toiseen vähän lisää annosta. Mulla on lupa ihan lääkäriltä säätää annosta tuosta jälkimmäisestä, koska tiedän mikä on maksimiannos päivässä ja kyseessä tosi tuttu lääke mulle. Kun on lääkäri, joka luottaa muhun, ja mä siihen, niin nää lääkeasiatkin menee tosi kivasti, sieltä tulee se luotto, että ymmärrän annokset & mikä lääke auttaa mihinkin.

Eksyin vähän aiheesta ehkä, mutta toisaalta, liittyyhän tuokin osaltaan pystyvyyden tunteeseen. Ainakin se, kun on toimiva kipulääkitys, kiitos tt-lääkärini, niin esimerkiksi salilla käynti tuon selän kanssa onnistuu, ja salille pääsy, sekä pari tosi hyvää voimatreeniä, jotka auttaa selkääni, niin kummasti se auttaa myös pystyvyyden tunnetta. Kipulääkkeet mahdollistaa liikunnan, liikunta mahdollistaa lääkkeettömät hoitokeinot niin nyt tuolle selälle, kuin yleensä ottaen mun kipuihin. Kivunhallinta tuo pystyvyyden tunnetta. 

Toisaalta, etenkin kipu on asia, joka ei aina mene todellakaan loogisesti. Se myös välillä syö pystyvyyden tunnetta, ja pahasti. Viikonloppuna salilla kaikki muut liikkeet oli tosi hyväksi selälle, mutta kun raahasin painavaa penkkiä, siitä selkä ei pitänyt ollenkaan. Se tykkäsi kyttyrää jo siitä, kun kolmena päivänä viime viikolla istuin bussissa, siksi se on arempi yleensä ottaenkin. Lääkärikin meinasi, että voin yrittää työntekoa juuri siitä syystä, kun oon etänä, eli ei tarvitse istua sitä tuntia bussissa, joka heiluu ja tärisee. Pointti on se, että siinä tulee sellaista ns. hallitsematonta liikettä selälle, kun taas jos mietitään vaikkapa salilla liikkeitä, selkä ja keskivartalo on hallinnassa, vaikka tuleekin painoa aika paljonkin jaloille jne. 

Kehoni on samalla se isoin haasteeni, kun puhutaan pystyvyydestä, koska ei sairaudet, vaikka miten menee lääkkeet niihin + lääkkeettömät keinot, voi olla vaikuttamatta. Tietenkin myös ne lääkkeet vaikuttaa kehoon. Oon pystyvyyden kanssa välillä kipuillut sen kanssa, kun menee aikas paljon lääkkeitä, että pitäisihän tässä pystyä olla ilman niitä, ja hoitaa itseään liikunnan, ravinnon, unen ja palautumisen kanssa, ja se kipuilu tulee kyllä siitä, kun käyn lukemassa tiettyjen somevaikuttajien juttuja. Krooninen kipu on malliesimerkki asiasta, jossa mielellä on aivan mielettömän iso rooli. Omat tiedostamattomat ja tiedostetut uskomukset vaikuttaa kipuun, siihen vaikuttaa miten on nukkunut, miten on syönyt, siihen vaikuttaa miljoona kaksi asiaa. Ymmärrän, että kehoni kipuilu kertoo mulle jostain aina, esimerkiksi jos on stressi päällä vähän turhan kovin, tai on nukkunut miten sattuu, tai syönyt miten sattuu. Mä kuitenkin koen noiden somevaikuttajien viestin asioista niin, että jos käytät lääkkeitä, oot jotenkin heikko. Sellainen 'hoida kaikki sairautesi ilman lääkkeitä' ihannekuvan luominen saa mulle riittämättömyyden tunteita. Tietyissä asioissa myös turhautumista. Mä tiedän, oon kokeillut, mitä käy jos oon pari viikkoa ilman reumalääkettäni, mun nivelet alkaa tulehtua. Se, että valitsen lääkkeen käytön, pitää muo työkykyisenä että yleensä ottaen pystyvyyden tunnetta yllä. Reumani vaikuttaa vähän olevan sitä muotoa, joka ilman lääkitystä söisi niveleni niin, että en kävelisi enää kun tarpeeksi aikaa kuluisi. Mun isoisoäidillä reuma söi jalat niin pahasti, että hän ei pystynyt kävelemään 10 vuoteen. Kipulääkkeeni puolestaan pitävät kipua sillä tasolla, että pystyn liikkua, treenata sekä tietenkin tehdä töitä ja tätä rataa. Kun pystyn liikkua, saan kehooni treenin jälkeen olon, missä se jäykkyys, nivelien tuntuminen helpottaa selvästi. Ilman lääkkeitä itkisin kivusta sikiöasennossa pystymättä tehdä paljoa mitään. Musta se ei ole heikkoutta, vaan itsestään huolen pitämistä, kun auttaa kehoa ees jossain määrin kivun kanssa pärjäämiseen. 

Somevaikuttajan, joka ei esimerkiksi ole kokenut kroonista kipua, on helppo sanoa, että meditoi, hengitä kivun läpi ja mitä näitä onkaan. Nuo varmasti auttavat, kyse ei ole siitä, ettenkö ymmärtäisi pointtia esimerkiksi mindfulnessin käytössä kivussa apuna. Ymmärrän, ja oon kokenut sen avun, mitä siitä voi saada. Pointti on se, että jos et ole elänyt kroonisen kivun kanssa, ei sitä oikeasti silloin täysin ymmärrä. Mulla ei oo kolmeen vuoteen ollut kivutonta päivää, ja silti porskutan mennä. Se ajatus saa mut tuntemaan itseni vahvaksi, kykeneväksi, että huolimatta kivusta, mä meen eteenpäin. Pienin askelin, mutta eteenpäin. Oon mä aika badass, kaikista terveyshaasteista huolimatta! 😎💪 

Pystyvyyden tunnetta syö myös se, että sut kylmästi vaan pudotetaan pois ryhmästä, hieman heiveröisien perusteiden kera. Onko liikaa pyydetty, että heidän suunnaltaan heruisi enemmän ymmärrystä siitä, miksi musta tuntuu niin paskalta kyseinen asia? Ilmiselvästi on, sen olen huomannut. Kertoo myös siitä, ettei muo arvosteta, olen ollut joku riippakivi niille. Haluttu varmistaa vain oma perse, ei väliä musta.

Onneksi on myös ihmisiä, jotka ymmärtävät arvoni, arvostavat muo juuri sellaisena kuin olen, ja ovat mun puolella.. 💗

Tunnustuksia

Valtameren suuruutta

Ei voida vangita
Sama voima syntymästä asti sun mukana
Sinä olet elämä sitä ei voi kukaan viedä
Kun seisot peilin edessä, muista hymyillä

Jos menneisyyden haamut seuraa aina mukana
Opetellaan tanssii niiden kaa
Vaik pimeys kuinka koittais repii maailmaa
Sinä oot sinä oot elämä

Pidä aina lähellä ihmiset joista välität
Niiden kanssa yhdessä selviät
Kuka saa sut nauramaan
Mikä saa sut innostumaan
Meil ei oikeesti oo täällä liikaa aikaa

- Mikko Harju Sinä olet elämä

Noi sanat on neroutta! Hyvin monella tapaa. Tää teksti kuvaa sitä, miten haluan oppia tanssimaan menneisyyden haamujeni kanssa & hyväksymään tiettyjä puolia itsessäni (siitä kiitos ihmisille, joita on ympärilläni).

Tekstin otsikko on 'Tunnustuksia'. Se liittyy erityisherkkyyteen, jonka ehkä viimein suostuin itselleni myöntämään, että olen sellainen. Inhoan sinänsä tuota sanaa, se jotenkin.. Kuuntelen äänikirjaa Vahvuutena herkkyys, sen kirjoittaja on Taina Laine. Kyseisessä kirjassa sanotaan hyvin, että tuo termi ei ole mitenkään paras kuvaamaan asiaa. Siinä on liian alleviivaava sävy. Mulla on vielä pari tuntia kuunneltavaa kyseistä kirjaa, oon päässyt siinä vähän yli puolen välin. Se on kuitenkin ehdottomasti paras kirja, mitä oon lukenut/kuunnellut erityisherkkyydestä. Moni muu kirja mun mielestä alleviivaa liikaa asiaa, ja tekee siitä silleen jotenkin.. Vastakkainasettelu on liian vahva sana asiaan, eikä se ole sitä, mutta niitä kuunnellessa on tullut fiilis, että yhteiskunnan pitäisi muuttua, ettei itse voisi tehdä mitään auttaakseen itseään. Onhan se totta, että yhteiskunta on aivan liian suorituskeskeinen, ja tehty eksoverteille ihmisille, jossa introvertti ja herkemmällä hermostolla varustettu ihminen on vaikeuksissa jaksamisen kanssa. Mutta yhteiskunta on mitä on, ja Vahvuutena herkkyys antaa työkaluja, ehdotuksia, miten selviää yhteiskunnassa erityisherkkyytensä kanssa.

Kun kuuntelin tuota kirjaa, tuli mulle elävästi kuva päähän siitä, miten esimerkiksi paikan päällä töissä (kun sinne joskus saa luvan yliopistolta mennä paikan päälle..) löytyy yhdestä kerroksesta aula, jossa on pehmeät tuolit, hiljaisuus ja rauha, miten siellä saan rauhoitettua oloani. Aikasmoisen hyvä paikka tosiaan sille, että pitää tauon siellä, eikä meluisassa ala-aulassa tai kahvihuoneessa. Silmät hetkeksi kiinni, hengittämistä syvään. Puhelimen jättäminen työpisteelle äänettömänä/täysin mykkänä, ettei se edes värise.
Etätöissä se olisi piipahtaminen ulkona, vaikka joogamatto mukaan ja istumaan nurmikolle. Metsä alkaa lähestulkoon takapihalta, joten tarvittaessa voin mennä sinne, etsiä kivan kannonnokan tai vastaavaa ja hengitellä siellä. Samoin siinä, että puhelin jää sisälle.

Sitten ehkä se tunnustus-osuus. Kyllä mä oon pitkään tuon asian tiennyt, ja sitä miettinyt, että olen erityisherkkä, ei se yhtäkkiä vaan valjennut mulle jossain tilanteessa. Päälle tulee se, että fibromyalgian takia hermosto on herkempi, niin olen halunnut ehkä ns. piiloutua sen taakse tässä asiassa. Tarkoitan sitä, että yritän puskea läpi jaksamiseni kanssa aivan liikaa, miettien aivan liikaa sitä, miten pitäisi jaksaa, ollen siinä suoritusmoodissa. Tiedän keinot rauhoittaa mun hermostoa, mun täytyy, mä saan käyttää niitä, saan olla helpommin kuormittuva vaikkapa hälystä, melusta ja näin ees päin, siinä ei ole mitään väärää. Vertailu toisiin ei ole järkevää, monestakin syystä, ja silti silläkin rasitan itseäni, aiheuttaen stressiä. Se on myös sille apinalle päässä, joka syöltää tekstiä, etten riitä tällaisenä kuin olen, kiertoreitti syöttää tuo sama asia, kritisoimalla kehoani miksei se vaikkapa palaudu niin hyvin kuin haluaisin tai/ja miksi kehoni laittaa stopin aikas nopsaan, jos menen jaksamiseni yli.

Suorittaminen on ollut mun suojamuuri yläaste- ja lukioaikana kiusaamista vastaan, siksi se istuu niin tiukassa mussa. Siksi menen vieläkin liian usein vähän liian aaltoilevasti yli- ja alivireen kanssa. Siksi myös mun pitää ja saan harjoitella sitä, että pienin askelin pääsen siitä pois. Onhan tuo mun suorittamismentaliteetti, perfektionismi, yliajattelu jo paljon päästäneet irti muo otteestaan jos miettii vuoden takaiseen verrattuna.

Pidän todella tärkeänä sitä, että osaan nyt myös sanoittaa asiat ja ymmärrän miten mun mieli toimii. Se varmasti auttaa esimerkiksi ensi viikon keskiviikkona, kun menen työterveyspsykologin luokse miettimään työstressiä. En muista koska menin ensimmäistä kertaa hänen vastaanotolleen, 2017 vai 2016, mutta joka tapauksessa, en todellakaan tuolloin osannut sanoittaa asioita kuten nyt. Nyt on enää oikeastaan kyse siitä, että uskaltaisin luottaa kehooni ja itseeni, siihen, että tiedän parhaiten itse vaikkapa sen, miten mun kannattaa rakentaa etäpäivä, että jaksan tehdä työt & tulee kuitenkin palautumishetkiä päivään.

Some on myös asia, jonka oon joskus ottanut niin sanotuksi pakokeinoksi, kun stressaan liikaa tai vaikka väenpaljous Kampissa tai keikalla yleisössä ahdistaa. Oikeastihan se some vain ruokkii kumpaakin, stressiä ja ahdistusta. Tuosta syystä kuitenkin some pitää otteessaan, ja tuossakin auttaa harjoittelu. Otan puhelimen viereen kirjan & vihkon, johon voi kirjoittaa, ja harjoittelen valitsemaan stressaavissa, ahdistavissa tilanteissa kirjan tai kirjoittamisen sekä hengitän syvään. Jos olen bussissa tai Helsingissä muuten haahuilemassa, niin silloin hengittämisen syvään ja vaikka kaupan rauhalliseen välikköön hakeutumisen.

Mulla on itselläni tässä vastuu, vastuu siitä, että harjoittelen noita edellä mainittuja asioita, jotka parantavat palautumistani, untani ja sitä kautta kaikkea.

Kyyneleitä tyynyllä heräät öisin itkemään Painajaiset silmistä ei aamun koittoon häviä Päiväkirjan sisällä yksinäinen elämä Etsii ulospääsyä vuosien labyrintistä Mulla ei oo taikavoimia Mutta voin laulaa jos se helpottaa Autiosaarelle vierees istuisin Ja oisin sulle se ihminen Jolle voi purkaa koko sydämen Kaiken kokemasi vääryyden Pidä kiinni itsestäsi tiukemmin Jokainen päivä on sun arvoinen

https://www.letssingit.com/mikko-harju-lyrics-taikavoimia-xxnt921
LetsSingIt - The Internet Lyrics Database

Kyyneleitä tyynyllä heräät öisin itkemään Painajaiset silmistä ei aamun koittoon häviä Päiväkirjan sisällä yksinäinen elämä Etsii ulospääsyä vuosien labyrintistä Mulla ei oo taikavoimia Mutta voin laulaa jos se helpottaa Autiosaarelle vierees istuisin Ja oisin sulle se ihminen Jolle voi purkaa koko sydämen Kaiken kokemasi vääryyden Pidä kiinni itsestäsi tiukemmin Jokainen päivä on sun arvoinen

https://www.letssingit.com/mikko-harju-lyrics-taikavoimia-xxnt921
LetsSingIt - The Internet Lyrics Database

Kyyneleitä tyynyllä heräät öisin itkemään

Painajaiset silmistä ei aamun koittoon häviä

Päiväkirjan sisällä yksinäinen elämä

Etsii ulospääsyä vuosien labyrintistä

 

Mulla ei oo taikavoimia

Mutta voin laulaa jos se helpottaa

Autiosaarelle vierees istuisin

Ja oisin sulle se ihminen

Jolle voi purkaa koko sydämen

Kaiken kokemasi vääryyden

Pidä kiinni itsestäsi tiukemmin

Jokainen päivä on sun arvoinen

 

Oman huoneen lattia tuntuu liian tutulta

Kun koulun jälkeen kotona makaat kivun vankina

Ja vuodenajat vaihtuvat kunnes jonain iltana

Sun päiväkirjaan kirjoitat mä selvisin, oon vapaa

https://lyricstranslate.com

Kyyneleitä tyynyllä heräät öisin itkemään

Painajaiset silmistä ei aamun koittoon häviä

Päiväkirjan sisällä yksinäinen elämä

Etsii ulospääsyä vuosien labyrintistä

 

Mulla ei oo taikavoimia

Mutta voin laulaa jos se helpottaa

Autiosaarelle vierees istuisin

Ja oisin sulle se ihminen

Jolle voi purkaa koko sydämen

Kaiken kokemasi vääryyden

Pidä kiinni itsestäsi tiukemmin

Jokainen päivä on sun arvoinen

 

Oman huoneen lattia tuntuu liian tutulta

Kun koulun jälkeen kotona makaat kivun vankina

Ja vuodenajat vaihtuvat kunnes jonain iltana

Sun päiväkirjaan kirjoitat mä selvisin, oon vapaa

https://lyricstranslate.com

Kyyneleitä tyynyllä heräät öisin itkemään

Painajaiset silmistä ei aamun koittoon häviä

Päiväkirjan sisällä yksinäinen elämä

Etsii ulospääsyä vuosien labyrintistä

 

Mulla ei oo taikavoimia

Mutta voin laulaa jos se helpottaa

Autiosaarelle vierees istuisin

Ja oisin sulle se ihminen

Jolle voi purkaa koko sydämen

Kaiken kokemasi vääryyden

Pidä kiinni itsestäsi tiukemmin

Jokainen päivä on sun arvoinen

 

Oman huoneen lattia tuntuu liian tutulta

Kun koulun jälkeen kotona makaat kivun vankina

Ja vuodenajat vaihtuvat kunnes jonain iltana

Sun päiväkirjaan kirjoitat mä selvisin, oon vapaa

https://lyricstranslate.com

Kyyneleitä tyynyllä heräät öisin itkemään

Painajaiset silmistä ei aamun koittoon häviä

Päiväkirjan sisällä yksinäinen elämä

Etsii ulospääsyä vuosien labyrintistä

 

Mulla ei oo taikavoimia

Mutta voin laulaa jos se helpottaa

Autiosaarelle vierees istuisin

Ja oisin sulle se ihminen

Jolle voi purkaa koko sydämen

Kaiken kokemasi vääryyden

Pidä kiinni itsestäsi tiukemmin

Jokainen päivä on sun arvoinen

 

Oman huoneen lattia tuntuu liian tutulta

Kun koulun jälkeen kotona makaat kivun vankina

Ja vuodenajat vaihtuvat kunnes jonain iltana

Sun päiväkirjaan kirjoitat mä selvisin, oon vapaa

https://lyricstranslate.com

Ensimmäinen teksti

Tästä se lähtee, toivon mukaan.. 😁 Ei oo pitkään aikaan ollut punaista lankaa blogin kirjoittamiseen, niin ei oo tullut kirjoiteltua mitään näin ollen. Nyt, kiitos LIFW kotihaasteen, taisin sen keksiä.

Matkasta, mistä tulevaisuuden minäni viesti kertoo. Syön paljon lääkkeitä tällä hetkellä, ja 2/3 ainakin niistä on kipulääkkeitä/kipukynnyslääkkeitä. Eli toisin sanoen lähes kaikki lääkkeeni ovat oireen hoitoa varten, ei syytä.
Reumassa mulla on kaksi lääkettä, jotka menee syyn hoitoon. Astmaan ja kilpparin vajaatoimintaan on syytä hoitavat lääkkeet.




Mutta sitten se fibromyalgiani. Fibromyalgian syyhyn ei ole lääkehoitoa, ja sen syykin omalla tavallaan on aikas arvoitus lääketieteelle vielä. Sen ominaisin oire on laaja-alaiset kivut ympäri kehoa, joille ei löydetä mitään fysiologista syytä, eli esimerkiksi vaikka kudosvaurio, nivelrikko tai muuta vastaavaa. Toinen huomattava oire on väsymys, uni, joka ei palauta kunnolla. Hermosto on herkistynyt tuntemattomasta syystä kipuaistimuksille, ja normaalit asiat, vaikkapa venyttely, sattuu. Tuosta syystä välillä tekisi mieli tehdä välihuomio, jos joku sanoo, ettei tää venytys saa sattua, että tota joo, mä en venyttelisi ollenkaan, jos se ei saisi sattua.. 😇 Tietenkin mä tiedän omasta kehostani, milloin tosiaan homman nimi on venyttely, millainen sen aiheuttama kipu on. Se vaikeuttaa myös jos mietitään liikkeitä, jotka vaatii kestävyyttä/toistoja enemmän, tajusin juuri. Tarkoitan sitä, että kun lihas alkaa väsyä, toiselle se tulee "vain" epämielyttävänä tuntemuksena. Mun keho tekee siitä kivun kokemuksen, ja siksi keho myös antaa helpommin ns. periksi. Vaikka miten tiedän kivun olevan harmitonta, niin aivot tulkitsee sen silti kivuksi, ja alkaa toimia sen mukaan jossain vaiheessa.

Fibromyalgian hoito on säännölliset elämäntavat ja mahdollisimman vähän stressiä. Jälkimmäisestä kipupolin lääkäri kylläkin sanoi, että se on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Kaikki nuo asiat ovat kuitenkin täysin saavutettavissa, ja ovathan ne paljon paremmin jo nyt kuin vuosi sitten. Esimerkkinä muun muassa & vähän kärjistäen puhuttaessa unesta; viime vuonna tuskailin että MIKSI pitäisi nukkua 7-8 tuntia yössä, nyt kartoitan koko ajan niitä asioita, MITEN saan tuon 7-8 tuntia unta & laadukasta sellaista. Liikaakin varmasti. Tiedän jo, että keskittyminen on avainsana, kun puhutaan mun unesta. Iltarutiineissa muo auttaa eniten ne asiat, missä keskittyminen on yhteen asiaan. On se sitten kirjan lukeminen ja/tai sen kuunteleminen, jonkun hömppäsarjan katsominen ja/tai musiikki. Tuon takia sosiaalinen media on myrkkyä mun aivoille illalla, vaikka miten luulenkin vielä aivan liian usein, ettei olisi. Psykoterapeutti käytti noista musiikin kuuntelusta ja näin ees päin hienompaa sanaa, en ees muista sitä, mutta suurin piirtein niin, että aistimusta hyödyntävä keino.
Liikunnan tiedän, että se helpottaa mun kipuja todella paljon. Paras lääke ikinä niihin, päihittää opiaatitkin 100-0.

JOTEN; tiedän askelmerkit ja aikataulun tavoitteeseeni, joten tuumasta toimeen! Tuo viesti tulevaisuuden minältä, sen pohjana oleva kuva puhuttelee muo todella paljon. Polku on aurinkoinen ja selkeä, kuin vertauskuvana että mulla on olemassa jo oikea polku tavoitteeseeni tiedossa, mun pitää vain seurata sitä nykyistä enemmän, ja se tarkoittaa unesta, syömisistä, liikunnasta ja palautumisesta huolehtimista, omasta hyvinvoinnista huolehtimista oikeasti numero ykkösenä. Musta se aurinko toimii vertauskuvana myös sille, että mulla on paljon huikeaa apua tuolla polulla. Blogi toimii mulle sekä tilivelvollisuutena että kanavana purkaa asioita matkan varrella. Toimia tavoitteeni mukaan, eikä yliajatella asioita.